Vuoden mittainen kisatauko

Tajusin vasta ihan hetki sitten, että ilmoittaessani Sansan EVL-kokeeseen osuu koe samalle päivälle kuin vuosi sitten tehty voittajaluokan koe. Vuoden mittaiseen tokokisataukoon on monia syitä, mutta suurimpana varmasti koiran sairastelu ja Kennelliiton älyttömät doping-säännöt. Kumpa nyt ei saataisi juoksuja vielä lisäämään kisataukoa.

Treenattu on toki paljonkin, mutta kyllä silti sapettaa kun muut tekevät hienoja tuloksia ja me ei vaan saada edes kisata. Toisaalta pakotettu kisatauko on tehnyt hyvääkin, kun on ollut aikaa treenata pienempiäkin juttuja kuntoon. Toivonkin, että ollaan treenattu oikein kisoja ajatellen, koska testaamaanhan ei olla päästy (tai toki on kokeenomaisia settejä tehty).

Nykyisestä tehiksestä kauden alkaessa erikoisvoittajaluokassa olivat kisanneet vain Nina&Liina. Nyt olemme tekemässä joukkoryntäystä kun Marko&Jay ja Jenni&Riemu ovat jo tehneet hienoja tuloksia ja Kati&Sole ja minä ja Sansa ollaan menossa.

Näin pakollista kisataukoa viettäneenä voisin antaa yhden ohjeen kaikille tokokisaajille: muistuttakaa itseänne kehään menessä siitä etuoikeudesta, että saatte terveen koiranne kanssa kilpailla!

Pohdintaa kriteereistä ja korjauksista

Eilen saimme taas viettää antoisan treeni-illan Marin valvovan silmän alla. Kun meitä oli seitsemän innokasta treenaajaa paikalla, niin jokainen pääsi Marin teho-opetukseen noin 20 minuutiksi. Treeniaiheita meillä näytti olevan melko laajalla skaalalla; oli luoksetuloa, ohjattua noutoa, zetaa, kaukoja, sivulletuloja ja vaikka mitä.

Devinin kanssa keskityimme sivulletuloihin ja kaukojen maahan-istu vaihtoon. Minulla on itse vahva mielikuva siitä, miltä haluan sivulletulon näyttävän. Sivulletulon pitää olla nopea ja napakka, ja lisäksi asennon sekä suora että pysty, eikä perusasento saa valua liian eteen. Devinin kanssa on ollut vaikeaa saada nämä kriteerit täyttymään. Devin tekee herkästi turhan ison karteen tulleessan sivulle, jolloin sivulletulo ei ole nopea saatikka napakka. Jos taas saan sivulletulosta edes vähän napakamman ja tiiviimmän (ei edelleenkään niin energiseksi, kuin haluaisin), niin silloin perusasennon paikka on usein liian edessä ja asento puutteellinen (etujalat levällään).

Marin kanssa lähdimme ensin työstämään napakkuutta, kun se olisi kuitenkin se tärkein osio. Sitten kun motivaatio tulla sivulle on kovempi, niin on helpompaa puuttua itse perusasentoon. Pääsimme parhaaseen tulokseen ensin nostattamalla Deviniä, mistä sitten käsky sivulle ja siitä nopea vapautus, mistä ensin sosiaalinen palkka ja vasta sen jälkeen lelu/nami. Jos palkkaan Devinin vielä ollessa perusasennossa, niin silloin se valuu palkkamoodiin ja on matalassa asennossa etujalat sojottaen sivuille. Välillä on kuitenkin myös palkattava perusasennosta, mutta siinä pitää nyt olla tarkkana, että palkkaus tulee aina ylhäältä.

Tämä sama matala-asento ongelma esiintyy herkästi myös kaukojen maahan-istu vaihdossa. Tai itse asiassa ongelma esiintyy kaikissa liikkeissä, mistä pitää maasta nousta istumaan. Olen näissä yrittänyt pitää kiinni kriteeristä (etujalat on siirrettävä lähelle kroppaa). Devinin istuminen jää tästä huolimatta aina kriteereihini nähden vajaaksi, jolloin tietenkin korjaan (yleensä käsiavulla), mutta seuraavalla toistolla toistetaan sama virhe. Itselleni on tullut sellainen olo, ettei Devin varmaankaan ihan tiedä, mitkä ovat kriteerini. Sille maahan-istu vaikuttaa olevan yhtä kuin ensin matala istuminen, mistä uudella käskyllä pystympi istuminen. Koska en ole itse keksinyt hyvää ratkaisua tähän, niin olen laittanut maahan-istu treenit tauolle. Kun eihän siinä ole mitään järkeä jatkaa sellaisen kaavion parissa, mikä ei tuota tulosta ja mistä koira ei opi toivottua asiaa.

Korjaus pitää olla sellainen, että koira ymmärtää, mitä siltä toivotaan, muuten korjaus ei tuota tulosta. Devinille sain Marin avulla eilen ajatuksen maahan-istu vaihdon kriteeristä jalka-avulla. Jos istuminen jäi vajaaksi, niin koskin jalalla (tai kädellä) Devinin etutassuja kehotuksella, että näitä pitää siirtää kunnolla. Samalla jätin pois käsiavun korjauksesta, jolloin saimme enemmän ajatusta Devinin tekemiseen.

Paluu pääsiäisviikolle

Vähän jälkijunassa tulee pääsiäisviikon päivitys ja kaikenlisäksi meiltä Yolan kanssa jäi sen viikon treenit väliin. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan :)

Me tosiaan lähdettiin jo vähän aikaistetusti reissuun ja ajattelinkin tämän postauksen osalta palata takaisin Marin treeneihin. Yolan kanssa päädyttiin katsomaan luoksaria ja ennakointia. Suoriin luoksetuloihin Mari tuli keskelle huutelemaan seis-käskyä ja katsottiin miten Yola reagoi niihin. No sehän, yllätys yllätys, pysähtyi ja meinasi sen jälkeen pysähtyä myös Marin seistessä hiljaa paikallaan puolivälissä. Tätä pitäisi nyt siis jatkaa treeneissäkin. Pysäytyksiä Yola ennakoi hirvittävästi ja niihin oli puhetta, että kokeiltaisiin Iisillekin testattua karkuun juoksua. Kokeilin tätä itsekseni treenatessa ja ensimmäinen kerta toimi hyvin. Toisella kerralla ei enää yhtä hyvin, kolmannella ennakoi ja jäi jo taakse odottamaan sen näköisenä, että mä TIEDÄN tässä pitää pysähtyä! Olisi jo toisen kerran jälkeen pitänyt tajua ottaa se suoraan palkalle, mutta kun ei niin ei. Jatketaan tämän pohdintaa seuraavissa Marin treeneissä siis..

Lisäksi katsottiin vähän kaukoja. Näiden osalta olen vaihtanut tekniikan takajaloista etujalkojen paikalla pysymiseen. Liikeradat näyttää nyt hyviltä, mutta tässäkin Yola osaa, ainakin omasta mielestään, ja veivaa temppuja sellaista tahtia ettei mamma ehdi kissaa sanoa. Tämän osalta koitetaan löytää vähän rauhallisuutta tekemiseen.

Tässä loppuun vähän kuvasatoa aurinkoisista pääsiäispäivistä, Yola tosin ei ole mikään linssilude joten kuviin on päässyt mukaan myös junnukoira :)

 

Kenen joukossa treenaat?

”Joku, joka pääsee pään sisään, sun kans yhtä pitää, sanoo niinku asiat on, ei tarvi värittää.”

Ensimmäisen koirani kanssa treenasin todella paljon itsekseni. En kuulunut mihinkään koiraharrastusseuraan, jossa olisin päässyt lämpimään halliin pakoon talven pakkasia. Koirani ei tuohon aikaan oikein lelulla palkkautunut, joten  nameja syötellessä kuolatut paljaat sormet kohmettuivat lopulta tunnottomiksi ja silloin viimeistään oli lopetettava treenit siltä päivää. Eipä juuri kukaan liiemmin katsellut, oliko perusasento vinossa tai miten paljon olkapää kääntyi avuksi koiran tullessa sivulle. Tai mitä kaikkea se koira siellä jätöissä teki, oliko sen fokus jossain ihan muualla kuin loittonevassa ohjaajassa vai nuuhkiko se kenties nurmikosta mielenkiintoisia tuoksuja. Treenit olivat helposti myös kovin kaavamaisia. Kokonaisia liikkeitä, usein aina samoissa kohdin koiraa palkaten, koiralla ja ohjaajallakin kummasti aina ne samat virheet ja ongelmat. Niin treeneissäk kuin kokeissakin.

”Joko me on tehty jotain poikkeuksellisen oikein, tai noitten muitten semiposset on missannu tärkeit pointtei.”

Kun miettii viime talvea, niin eipä juuri ulkotreenejä tullut tehtyä. Omassa pihassa välillä jotain aktivointityyppistä työpäivän jälkeen, jos ei kentälle jaksanut lähteä. Lämpimään halliin omalle treenivuorolle ajellessa katselin toisinaan ulkokentillä sateessa ja viimassa tarkenevia parkkiintuneita pk-/peko-ihmisiä, jotka sitkeästi treenasivat siellä  lähes vuoden ympäri. Me hemmotellut tehisläiset viihdyimme hallin lämmössä ja kädet hamusivat karkkipussista tulos-/tsemppi-/reippausnameja joita joku ryhmäläisistä oli tuonut tarjottavina treeneihin.

”Kaiken minkä teen, ni teen sen taustajoukkojen takii. Ainaki mun elämä aina ollu joukkuelaji.Täällä porukkaa ei vaihdeta tai poukkoilla! Tehny valintani, loppuun asti oon samas sakis”

Tehiksen myötä voisin väittää kehittyneeni itse aivan hurjasti koiranohjaajana, treeniapparina ja liikkuriharjoittelijanakin. Hyvät treenikaverit ovat todella arvokkaita, yksin treenaamalla on vaikea saavuttaa sellaisia tuloksia ,mitä toimivassa treeniryhmässä saadaan aikaan. Arvostan sitä, että joku auttaa liikkuroimalla tai häiriköimällä, siirtämällä kapuloita tai kasaamalla ruutua. Ideoimalla uusia treejä tai kertomalla, että koirani touhuaa selkäni takana jotain ihan muuta kuin mitä pitäisi . Ja kyllä minäkin mietin ryhmätreenien jälkeen oman koirani lisäksi myös niitä muita ryhmän koirakoita, varsinkin jos jollakin on ollut kokeessa epäonnea tai jokin liike tai asia ei suju treeneissä. Joskus toisen epäonnistuminen tuntuu melkein pahemmalta kuin oma varsinkin jos tietää miten paljon töitä ohjaaja on koiransa kanssa jo asian eteen tehnyt.

”Sä voit puhuu musta monikossa, koska taas on koko jengi koossa. Oon etuoikeutetus asemassa, kun saan jakaa kaiken teidän kanssa. Näin on.”

Hyvät treenikaverit osaavat antaa sekä positiivista että myös rakentavaa negatiivista palautetta. Itse pidän siitä, että minulle sanotaan suoraan, jos teen jotain tyhmää, kuten palkkaan koirani väärästä asiasta tai lepsuilsen kriteerien kanssa. Toki päivästä toiseen voisi olla ikävää kuulla pelkästään olevansa surkea joten joskus on kiva kuulla myös koiran edistyneen meille vaikeassa asiassa. Treenikaverit ovat nähdeet kehityksen alun haparoivista askelista sinne valmiiseen koesuoritukseen saakka. Heille on helppo jakaa ne negatiiviset tuntemukset ja sanoa suoraan, että tänään ei ole todellakaan paras mahdollinen päivä. Treeniporukka jos kuka ansaitsee kiitoksen sitten, kun kisoissa tulee menestystä. He ovat tehdeet ohjaajan kanssa ison työn tulosen saavuttamiseksi.

”Kenen joukoissa seisot? Kenen lippua sä kannat? Kerro, kelle sä sen teet? Ei oo mua, on vaan me.”

 (lyriikka lainaukset tekstin lomassa Elastisen Kunnon ukkoi-biisistä)