”Joku, joka pääsee
pään sisään, sun kans yhtä pitää, sanoo niinku asiat on, ei tarvi värittää.”
Ensimmäisen koirani kanssa treenasin todella paljon
itsekseni. En kuulunut mihinkään koiraharrastusseuraan, jossa olisin päässyt
lämpimään halliin pakoon talven pakkasia. Koirani ei tuohon aikaan oikein
lelulla palkkautunut, joten nameja
syötellessä kuolatut paljaat sormet kohmettuivat lopulta tunnottomiksi ja
silloin viimeistään oli lopetettava treenit siltä päivää. Eipä juuri kukaan
liiemmin katsellut, oliko perusasento vinossa tai miten paljon olkapää kääntyi
avuksi koiran tullessa sivulle. Tai mitä kaikkea se koira siellä jätöissä teki,
oliko sen fokus jossain ihan muualla kuin loittonevassa ohjaajassa vai nuuhkiko
se kenties nurmikosta mielenkiintoisia tuoksuja. Treenit olivat helposti myös
kovin kaavamaisia. Kokonaisia liikkeitä, usein aina samoissa kohdin koiraa
palkaten, koiralla ja ohjaajallakin kummasti aina ne samat virheet ja ongelmat.
Niin treeneissäk kuin kokeissakin.
”Joko me on tehty
jotain poikkeuksellisen oikein, tai noitten muitten semiposset on missannu
tärkeit pointtei.”
Kun miettii viime talvea, niin eipä juuri ulkotreenejä
tullut tehtyä. Omassa pihassa välillä jotain aktivointityyppistä työpäivän
jälkeen, jos ei kentälle jaksanut lähteä. Lämpimään halliin omalle
treenivuorolle ajellessa katselin toisinaan ulkokentillä sateessa ja viimassa
tarkenevia parkkiintuneita pk-/peko-ihmisiä, jotka sitkeästi treenasivat
siellä lähes vuoden ympäri. Me
hemmotellut tehisläiset viihdyimme hallin lämmössä ja kädet hamusivat
karkkipussista tulos-/tsemppi-/reippausnameja joita joku ryhmäläisistä oli tuonut
tarjottavina treeneihin.
”Kaiken
minkä teen, ni teen sen taustajoukkojen takii. Ainaki mun elämä aina ollu joukkuelaji.Täällä porukkaa ei vaihdeta tai poukkoilla! Tehny valintani,
loppuun asti oon samas sakis”
Tehiksen myötä voisin väittää kehittyneeni itse aivan
hurjasti koiranohjaajana, treeniapparina ja liikkuriharjoittelijanakin. Hyvät
treenikaverit ovat todella arvokkaita, yksin treenaamalla on vaikea saavuttaa
sellaisia tuloksia ,mitä toimivassa treeniryhmässä saadaan aikaan. Arvostan sitä,
että joku auttaa liikkuroimalla tai häiriköimällä, siirtämällä kapuloita tai
kasaamalla ruutua. Ideoimalla uusia treejä tai kertomalla, että koirani touhuaa
selkäni takana jotain ihan muuta kuin mitä pitäisi . Ja kyllä minäkin mietin
ryhmätreenien jälkeen oman koirani lisäksi myös niitä muita ryhmän koirakoita,
varsinkin jos jollakin on ollut kokeessa epäonnea tai jokin liike tai asia ei
suju treeneissä. Joskus toisen epäonnistuminen tuntuu melkein pahemmalta kuin
oma varsinkin jos tietää miten paljon töitä ohjaaja on koiransa kanssa jo asian
eteen tehnyt.
”Sä voit puhuu musta
monikossa, koska taas on koko jengi koossa. Oon etuoikeutetus asemassa, kun
saan jakaa kaiken teidän kanssa. Näin on.”
Hyvät treenikaverit osaavat antaa sekä positiivista että
myös rakentavaa negatiivista palautetta. Itse pidän siitä, että minulle
sanotaan suoraan, jos teen jotain tyhmää, kuten palkkaan koirani väärästä
asiasta tai lepsuilsen kriteerien kanssa. Toki päivästä toiseen voisi olla
ikävää kuulla pelkästään olevansa surkea joten joskus on kiva kuulla myös koiran
edistyneen meille vaikeassa asiassa. Treenikaverit ovat nähdeet kehityksen alun
haparoivista askelista sinne valmiiseen koesuoritukseen saakka. Heille on
helppo jakaa ne negatiiviset tuntemukset ja sanoa suoraan, että tänään ei ole
todellakaan paras mahdollinen päivä. Treeniporukka jos kuka ansaitsee kiitoksen
sitten, kun kisoissa tulee menestystä. He ovat tehdeet ohjaajan kanssa ison
työn tulosen saavuttamiseksi.
”Kenen joukoissa
seisot? Kenen lippua sä kannat? Kerro, kelle sä sen teet? Ei oo mua, on vaan
me.”
(lyriikka lainaukset tekstin lomassa Elastisen Kunnon ukkoi-biisistä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti