perjantai 27. helmikuuta 2015

Back to basics

Tällä viikolla tehis-porukka pääsi taas treenaamaan Marin valvovan silmän alle. Monien treenit tuntuivat pyörivän teemalla back to basics.

Devinin kanssa on etenkin epäonnistuneen ALO-korkkauksen jälkeen ollut vaikeuksia liikkeelle lähdöissä. Ongelman ytimenä on ollut kontaktin katoaminen sillä sekunnilla, kun seuraaminen alkaa. Yhtäkkiä sekä seuruupaikka että -asenne muuttuvat Devinille aivan tuntemattomiksi asioiksi. Muutamien viikkojen tehotreenin ansiosta ongelma tuntuu kuitenkin olevan korjaantunut. Ongelmaa on ratkottu alkuun hyvällä, jolloin hieman autoin Deviniä kontaktinpidossa esimerkiksi lisäkäskyllä, ja myöhemmin myös pahalla, jolloin Devin sai tiukan palautteen, jos mokasi, sekä tietenkin paljon kehuja, kun onnistui. Settiin on lisäksi menneellä viikolla lisätty niin ihmis- kuin koirahäiriötä, jotta Devin oppisi vielä paremmin tsemppaamaan kontaktin pidossa. Marin kanssa katsoimme tällä kertaa vain pikaisesti liikkeelle lähtöjä, mutta koska ne sujuivat niin hyvin, niin ei jääty junnaamaan niitä sen enempää.

Marko ja Jay sen sijaan hinkkasivat kontaktin pitoa. Treenisetissä näytti olevan sekä kontaktin pitoa perusasennossa että seuruussa, ja molemmat höystettynä häiriöllä. Jay olisi mielellään vilkaissut heitettyjä avaimia ja houkuttelevia ihmisiä, mutta tsemppasi kuitenkin kilttinä poikana oikein hyvin ja onnistui useamman kerran luopumaan häiriöiden houkutuksesta.

Emme tosiaankaan treenanneet kontaktia/liikkeelle lähtöjä Devinin kanssa, mutta sen sijaan paneuduimme luoksetuloon. Itse pidän koirista, jotka tekevät vauhtiliikkeet näyttävän voimakkaasti riippumatta onko kyseessä ruutuun juoksemista tai luoksetulosta. Voima, ja etenkin voiman puute oli muuten asia, mikä tuntui esiintyvän monen tokon valmennusrenkaan pyrkijän arvostelussa. Voimaa voi, ja pitää, toki esiintyä myös muissa kuin vauhtiliikkeissä, mutta voiman puute on kovin silmäänpistävä, kun kyseessä on vauhtiliike. Luoksetulossa keinuhevoslaukassa tuleva koira on nimittäin kaikkea muuta kuin voimakkaan näköinen. Ja tässä on siis Devinin ongelma - voima ja vauhti puuttuvat luoksetulosta, eikä tässä edes ole kyse ennakoimisesta, koska en teetä stoppeja luoksetulossa (syynä tähän on tietenkin se, että kun vauhti on muutenkin huono, niin en halua ottaa stoppeja). Devin ei edes tule lelulle kovaa luoksetulossa, jos lelun tipauttaa maahan tai roikottaa kädessä. Marin avulla saimme kuitenkin käynnistettyä moottorin hetsaamalla jätöissä ja muuttamalla lelun eläväksi (pientä sihinää ja ravistelua aiemman melko kuolleen lelun sijaan).

Saralla ja Iisillä oli myös voima-treenit. Iisille haettiin muun muassa enemmän voimaa ja nopeutta ruutuun juoksussa, ja kylläpä pienestä bc-tytöstä lähti ihan hirmuinen vauhti muutaman toiston jälkeen. Kati ja Sole näyttivät vuorostaan hakevan enemmän vauhtia ja vähemmän ennakointia merkillä.

Mukana treeneissä oli lisäksi Jenni & Riemu, Nina & Liina sekä Senni & Sansa, mutten valitettavasti ehtinyt nähdä heidän suoritukset.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Tsempityksiä pettymysten perään

Pettymyksiä seurasi hyvät tsemppaustreenit: tarjolla oli poweria, tsemppinameja ja suukkoja ohjaajille sekä mukavia treenejä koirille. Ohjaajat ehkä niitä tsemppejä kaipasivat enemmän, koirat tekevät hienoa työtä joka viikko, eikä niitä muiden tuomiot liikuta: ne ovat mielestään joka kerta ihan parhaita.

Teemana oli kisamaiset, mutta kovin montaa ainakaan kokonaista kisamaista suoritusta ei taidettu nähdä. Devinille tehtiin kokonainen ALO. Muuten nähtiin monenlaista liikkeiden hinkkausta lähtien kehääntuloista ja päättyen kapulan nostoihin. Paikkiksia tehtiin myös monessa erässä sillä toisille koirille tarvitaan häiriötä ja toiset taas ahdistuu liiasta häiriöstä.

Yksi tokotehiksen hienoimmista puolista on ainakin omasta mielestäni juurikin treenikaverien tsemppaus, joka tuli näissä treeneissä esiin enemmän kuin koskaan. Sara ainakin ansaitsisi ison tsemppaaja-palkinnon! Toisaalta vaatii aikamoista ihmistuntemusta tietää, mikä milloinkin tuottaa parhaan lopputuloksen. Aina kun ei voi kuitenkaan kehua treenikaveria maasta taivaaseen: jos kaikki liikkeet olisivat aina aivan täydellisen hienoja niin kehitystä ei tapahtuisi. Siksipä aina välillä täytyy osata antaa myös kritiikkiä. Kritiikkiäkin voi antaa monella tapaa ja tehiksessä aina välillä kritiikki on naamioituna pieneen kettuiluun. Näissä treeneissä mm kuultua: "Hyvä ettette aloita tunnarilla, siihen menis kuitenkin koko teidän vuoro kun ei se kuitenkaan onnistu!" Itselleni ainakin nämä kommentit aiheuttavat sellaisen näytetään niille-mielialan ja niin se auttoikin meitä suorittamaan lähes koko alkuvuoden parhaan tunnarin. Toki tällainen lähestymistapa vaatii hyvää ihmistuntemusta, jotta lopputulos on hyvä. Treeneissä on myös tasaisesti vitsailtu raipan käytöstä ohjaajien koulutukseen, ne pienet ylimääräiset avut kun on vaikeasti kitkettävissä pois.


torstai 12. helmikuuta 2015

Tokokermaa ja haukankatseita


Viime viikonloppuna oli muutamalle nykyiselle ja entiselle Tehisläiselle tärkeä päivä. Tokon Valmennusrenkaan näyttökokeet Lahdessa. Näyttöön osallistuneet olivat melko kuumottavassa tilanteessa, kun pääsivät tekemään koemaista suoritusta lähes koko Suomen tokokerman katsellessa silmätarkkana valmiina nappaamaan jokaisen vinon perusasennon, noutokapulalle ryysäilyn ja käskyjen ennakoinnin. Pyrkijöistä kuitenkin vain muutama tulee pääsemään renkaaseen tällä kertaa ja muiden osaksi tulee treenata lisää ja yrittää myöhemmin uudelleen. 

Toinen poppoo Tehisläisistä puolestaan vietti viikonloppua Ojangossa Riitta ja Pekka Korrin tokokoulutuksessa. Minulle ja Iisille Korrien koulutus oli todella antoisa ja sainkin pohdittavaa niin omista palkkaustavoista aina koiran mielenhallintaan saakka.  Myös muiden koirakoiden seuraaminen oli opettavaista ja erityisen mukavaa oli nähdä tutut Tehiksen koirakot Korrien haukansilmien alla.  

Usein sanotaan, että tokokoiran koulutuksessa kannattaa iloita matkasta kohden omia päämääriä. Muistakaa siis nauttia treeneistä ja erityisesti kivoista treenikavereista, hulvattomista leirimuistoista, onnistuneista kisoista. On varmaa, että tälle matkalle tulee mahtumaan myös epäonnea, koiran sairastelua, kisoja ilman tulosta, nollattuja liikkeitä, ylipäänsä pienempiä ja suurempia takaiskuja. Kuinka tällaisten iskujen jälkeen pääsee takaisin normaaleihin treenikuvioihin ja ennen kaikkea kuinka oman päänsä saa selvitettyä ja tilanteen nollattua?

Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä 12.2.2015, oli hyvä artikkeli pettymyksistä ja niistä selviytymisestä. Jutussa haastatellulle hiihtäjälle joku joukkuetoveri oli sanonut, että ”tämän työn sisällöstä 90 prosenttia on pettymistä”.  Nuori urheilija kuvasi osuvasti tilannetta, kun ei ollut mahtunut maajoukkueeseen: ” Tuli tyhjyyden tunne. Muutamana aamuna heräsin, eikä ollut motivaatiota tehdä mitään”. Sellaista on huippu-urheilu, myös koiramaailmassa. Tähdätään korkealle, treenataan paljon, toivotaan kuuta taivaalta. Ja vain harva, vain äärimmäisen pieni prosentti, onnistuu ja saavuttaa päämääränsä, voittaa ja palkitaan. Loput pettyvät- ainakin hetkellisesti.

Suomalaista mentaliteettia luonnehdittiin jutussa erään finladiapalkinnolle ehdolla olleen kirjailijan sanoin: "Meillä on vahva salassa suremisen perinne...On myös kulttuureja, joissa epäonnistuminen on sallitumpaa. Voidaan ajatella, oho, metsään meni, mutta otetaampa uusiksi. Meillä on taipumus ajatella, että otetaan joko kultamitali tai sitten mennään hirteen".

Muistan itsekin viime vuonna yhden isomman kisan jälkeen, kun kävelimme koiran kanssa loppujäähdyttelylenkkiä. Kyyneleet tulivat silmiin väkisin. Vaikka olimme joukkueena menestyneet, olin henkilökohtaisesti hävinnyt. Tai siltä minusta tuntui. Olimme suorittaneet aivan oman tason alittaen ja niin paljon, kun sitä yhtä koetta varten olikin treenattu ja millaisia odotuksia minulla oli ollut. Koirani taas ei murehtinut kisakentältä poistumisen jälkeen mitään. Sen mielestä oli vain ihanaa päästä kaiken hälinän ulkopuolelle varjoiseen metsään ja uimalammikolle uimaan.  Se nappasi maasta kepin ja hyppäsi tassuillaan vatsaani vasten innostaen minua vetoleikkiin ja viskaamaan kepin järveen. Siellä se pulikoi mistään mitään murehtimatta. Pian sain itsenikin koottua ja kisapaikalle palattuamme muiden juhlatunnelma tarttui minuunkin, kun selvisi, että yhteispisteemme riittävät joukkuepronssiin.


Helsingin Sanomien jutun nuorella urheilijalla on keino hallita pettymistä, mennä asian yli. Mielestäni tämä sama keino sopii hyvin myös meille kaikille tokoilijoille. Muistetaan kuitenkin olla reiluja eikä pureta pettymystä koiraan vaan koulutetaan itse paremmin. Epäonnistuneet kokeetkin ovat kuin valmis lista uusia treenin aiheita. ”Se on kuitenkin aika helposti käsiteltävä asia: ottaa vain uuden tavoitteen ja ryhtyy tekemään töitä sen eteen. Pettyneenäkin pitää keskittyä treenaamaan. Treeni omien ajatusten kanssa on parasta terapiaa.”


torstai 5. helmikuuta 2015

Häiriköintiä vai temppuilua?

Helmikuu aloitettiin häiriötreenillä/temppuradalla. Olimme jakaneet porukan kahtia ja paikkikset teimme ryhmien väliin. Itse olin jälkimmäisessä ryhmässä, joten en nähnyt ollenkaan Annan, Katin, Ninan tai Saran treenejä. Jälkimmäisen ryhmän päätimme vielä jakaa kahtia niin, että kaksi koiraa teki yhtä aikaa. Näin ollen siis myös Markon & Jayn sekä Sennin & Sansan treenit jäi vähemmälle huomiolle, kun tehtiin Jennin kanssa parina treenit.

Yolan kanssa jatkettiin Marin kanssa aloitettua 'heilumista'. Tarkoittaa siis sitä, että Yola ottaa todella herkästi seuruussa omasta kropastani/olkapäistä suuntaa ja esimerkiksi käännökset tekee yli. Etenkin vasemmalle se on välillä poikittain selän takana, kun hieman turhan reippaasti reagoi :D Ensimmäisellä pätkällä se otti todella paljon häiriötä ja oli ihan yhtä mutkaa koko koira, muutenkin tuntui seuruussa edistävän paljon ja oli huono. Toistojen myötä kuitenkin parani koko ajan, joten näitä jatketaan.

Toisena juttuna ekalle pätkälle tehtiin luoksarin häiriöitä jättöihin. Eli siis siinäkin Yola lukee hirvittävästi omaa kroppaani ja se lähtee tulemaan luokse jo siitä, että vedän henkeä sisään. Jenni teki vielä kaikkea muuta häiriötä Yolalle siinä samalla ja vitsi, että olikin vaikeaa! Välillä kyllä jo vähän näytti siltä, että Jenni adoptoi Yolan Riemulle kaveriksi, sen verran hyvin kissan ruoka tuntui neidille maistuvan :)

Toiselle pätkälle otettiin ainoastaan tunnari, joka nyt ei varsinaisesti mikään häiriö-juttu sinänsä ollut. Siihen täytyy nyt vaan saada toistoja. Eipä siitä sen enempää, haistelee kyllä mutta jos/kun ei osu oma kohdalle, ei malta enää ja nostelee sitten kapulan kuin kapulan.

Jenni ja Riemu taisivat tehdä enempi höntsäilytreenit tällä viikolla, jotka nekin on aina silloin tällöin tarpeen itse kullekin. Myös luoksareiden jättöjä ja häiriköintiä heille tuli harrastettua. Kapulatreeniä (vauhtia, pitoa, sivulle tulemista kapulan kanssa) oli myös heillä ohjelmistossa.

Näillä taas eteenpäin :)