Viime viikonloppuna oli muutamalle nykyiselle ja entiselle Tehisläiselle
tärkeä päivä. Tokon Valmennusrenkaan näyttökokeet Lahdessa. Näyttöön osallistuneet olivat melko kuumottavassa tilanteessa, kun pääsivät tekemään koemaista suoritusta lähes koko
Suomen tokokerman katsellessa silmätarkkana valmiina nappaamaan jokaisen vinon
perusasennon, noutokapulalle ryysäilyn ja käskyjen ennakoinnin. Pyrkijöistä kuitenkin
vain muutama tulee pääsemään renkaaseen tällä kertaa ja muiden osaksi tulee
treenata lisää ja yrittää myöhemmin uudelleen.
Toinen poppoo Tehisläisistä
puolestaan vietti viikonloppua Ojangossa Riitta ja Pekka Korrin tokokoulutuksessa.
Minulle ja Iisille Korrien koulutus oli todella antoisa ja sainkin pohdittavaa
niin omista palkkaustavoista aina koiran mielenhallintaan saakka. Myös muiden koirakoiden seuraaminen oli
opettavaista ja erityisen mukavaa oli nähdä tutut Tehiksen koirakot Korrien
haukansilmien alla.
Usein sanotaan, että tokokoiran koulutuksessa kannattaa
iloita matkasta kohden omia päämääriä. Muistakaa siis nauttia treeneistä
ja erityisesti kivoista treenikavereista, hulvattomista leirimuistoista,
onnistuneista kisoista. On varmaa, että tälle matkalle tulee mahtumaan myös
epäonnea, koiran sairastelua, kisoja ilman tulosta, nollattuja liikkeitä,
ylipäänsä pienempiä ja suurempia takaiskuja. Kuinka tällaisten iskujen jälkeen
pääsee takaisin normaaleihin treenikuvioihin ja ennen kaikkea kuinka oman
päänsä saa selvitettyä ja tilanteen nollattua?
Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä 12.2.2015, oli hyvä
artikkeli pettymyksistä ja niistä selviytymisestä. Jutussa haastatellulle
hiihtäjälle joku joukkuetoveri oli sanonut, että ”tämän työn sisällöstä 90
prosenttia on pettymistä”. Nuori
urheilija kuvasi osuvasti tilannetta, kun ei ollut mahtunut maajoukkueeseen: ”
Tuli tyhjyyden tunne. Muutamana aamuna heräsin, eikä ollut motivaatiota tehdä
mitään”. Sellaista on huippu-urheilu, myös koiramaailmassa. Tähdätään
korkealle, treenataan paljon, toivotaan kuuta taivaalta. Ja vain harva, vain
äärimmäisen pieni prosentti, onnistuu ja saavuttaa päämääränsä, voittaa ja
palkitaan. Loput pettyvät- ainakin hetkellisesti.
Suomalaista mentaliteettia luonnehdittiin jutussa erään finladiapalkinnolle ehdolla olleen kirjailijan sanoin: "Meillä on vahva salassa suremisen perinne...On myös kulttuureja, joissa epäonnistuminen on sallitumpaa. Voidaan ajatella, oho, metsään meni, mutta otetaampa uusiksi. Meillä on taipumus ajatella, että otetaan joko kultamitali tai sitten mennään hirteen".
Muistan itsekin viime vuonna yhden isomman kisan jälkeen,
kun kävelimme koiran kanssa loppujäähdyttelylenkkiä. Kyyneleet tulivat silmiin
väkisin. Vaikka olimme joukkueena menestyneet, olin henkilökohtaisesti
hävinnyt. Tai siltä minusta tuntui. Olimme suorittaneet aivan oman tason
alittaen ja niin paljon, kun sitä yhtä koetta varten olikin treenattu ja
millaisia odotuksia minulla oli ollut. Koirani taas ei murehtinut kisakentältä
poistumisen jälkeen mitään. Sen mielestä oli vain ihanaa päästä kaiken hälinän
ulkopuolelle varjoiseen metsään ja uimalammikolle uimaan. Se nappasi maasta kepin ja hyppäsi
tassuillaan vatsaani vasten innostaen minua vetoleikkiin ja viskaamaan kepin
järveen. Siellä se pulikoi mistään mitään murehtimatta. Pian sain itsenikin
koottua ja kisapaikalle palattuamme muiden juhlatunnelma tarttui minuunkin, kun
selvisi, että yhteispisteemme riittävät joukkuepronssiin.
Helsingin Sanomien jutun nuorella urheilijalla on keino hallita pettymistä, mennä asian yli. Mielestäni tämä
sama keino sopii hyvin myös meille kaikille tokoilijoille. Muistetaan kuitenkin
olla reiluja eikä pureta pettymystä koiraan vaan koulutetaan itse paremmin.
Epäonnistuneet kokeetkin ovat kuin valmis lista uusia treenin aiheita. ”Se on
kuitenkin aika helposti käsiteltävä asia: ottaa vain uuden tavoitteen ja ryhtyy
tekemään töitä sen eteen. Pettyneenäkin pitää keskittyä treenaamaan. Treeni
omien ajatusten kanssa on parasta terapiaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti