Etukäteen se tuntuu aina hyvältä idealta. Saahan siitä
paljon motivaatiota ja selkeän tavoitteen, aikataulun treeneille, deadlinen
johon mennessä kaiken pitää olla valmista. Innokkaana tutkii kalenteria ja
vaihtoehtoja. Hiekkakenttä vs nurmikenttä? Mikä tuomari? Aamukoe vs iltakoe?
Oman seuran järjestämä vai aivan vieras paikka?
Sitten ensimmäisen kerran vatsa kääntyy ympäri, kun huomaa
kisakirjeen saapuneen sähköpostiin. Nyt se on todellista ja lähellä. Sitten tulee vikat treenit ennen koetta. Nyt
pitäisi jäädä hyvä mieli itselle ja koiralle. Ei saa mogata, ei tapella tai
väännetä enää mistään. Tärkeää on fiilis. Jos se on hyvä, on kiva mennä
kokeeseen. Jos taas treenit menevät pipariksi, jää sellainen olo, että
oltiinkohan me nyt edes valmiiita. Miksi ihmeessä ilmoittauduin kokeeseen? Kuinka noloa mennä esittämään jotakin
räpellystä kaikkien niiden muiden taitavien koirakoiden joukkoon. Vaikka
sanotaanhan sitä, että pieleen mennyttä kenraaliharjoitusta seuraa loistavasti
mennyt koe.
Kisaa edeltävänä iltana vatsaa kipristelee. Mitä tärkeämpi
koe sitä enemmän. Aina ei tule uni. Lauman vanhin koira, uskomattoman viisas,
kiipeää sänkyyn. Eihän tuo hölmö omistaja muuten saa nukutuksi. Kisa-aamuna ei
tee mieli syödä. Jotain olisi kuitenkin saatava alas, kun päivästä voi tulla
pitkä. Kepo on tärkeässä roolissa
kisapaikalla ja kotona. Hän tekee parhaansa vaikka saakin äksyilyjä niskaan.
Jännittävä ohjaaja ei ole aina sitä mukavinta seuraa. On sitä käynyt joskus
niinkin, että auto on jo pihalla käynnissä, kun kisaaja kyykkii pää
vessanpöntön päällä ja miettii tuleeko aamupalan muruset ylös.
Automatkalla kisapaikalle pitää kuunnella ne tietyt biisit. Tulee
kisafiilis. Jännitys lievittyy. Tulee sellainen olo, että kyllä me oikeastaan
osataan. Tulee halu saada kymppejä, tulee halu voittaa.
Kisapaikalla on omat rutiininsa. Ensin ilmoittautumaan ja
katsomaan miten kehät on. Koirat lenkille. Numerolappu selkään. Ennen omaa
vuoroa vähän lämppää ja virittelyä. Kohta mennään. Edellisen koirakon kohdalla
pulssi nousee. Tulee pakkoliikkeitä. Pitää kaivella taskuja, niistää nenää,
rasvata huulia. Ja sitten kuuluu liikkeenohjaajan kutsu; ”Seuraava koira
kehään!”. Pyydän koiran seuraamaan. Mennään, yritän hymyillä. Ja kas- kehässä
usein ei jännitäkään enää. Odottaminen on pahinta, mutta kun pääsee tekemään on
jännitys ohi.
Joskus vuosia sitten olin tanssiin liittyvässä
katselmuksessa -en siis edes kilpailussa, ja kun tuli minun ja parini vuoro
siirtyä lattialle, katosi jaloistani tunto. En tuntenyt lattiaa ja askeleet
upposivat jonnekin tyhjyyteen– tanssi siinä nyt sitten. Tokokehässä tätä ei
sentään ole tapahtunut, vaikka kepo onkin joskus huomauttanut, että jännittynyt
kävelyni muistuttaa erehdyttävästi C-3PO:n liikehdintään. Ja jännittävä ohjaaja
voi olla herkälle koirallekin vaikea tulkittava. Koira, joka treeneissä osaa, saattaa kisakehässä muuttua ohjaajaa rauhoittelevaksi ja hitaaksi. Aina
treeneissä paikallaan pysyvät koira ei kestä kisamaista paikkamakuuta.
Seuraamisessa koira jätättää tai ottaa muuten etäisyyttä ohjaajaan. Normaalisti
varmat liikkeet menevät plörinäksi. Ohjaaja saattaa myös mokailla, unohtaa käskyttää koiraa tai antaa vääriä käskyjä. Vain muutomia esimerkkejä mainitakseni.
Mikä siihen kisajännitykseen sitten auttaa? Kisakokemusta ei
saa kuin kisaamalla ja kokemuksen myötä jännityskin hiljalleen lievittyy. Lisäksi
kisamaisia treenejä kannattaa tehdä omalla treeniporukalla ennen virallisia
kokeita. Treeneissä voidaan rakentaa kehät, valita joukosta joku tuomariksi ja
joku liikkeenohjaajaksi. Yleisöä voi olla paikalla taputtamassa ja höpöttelemässä
kehän reunalla. Tällaisessa treenissä näkee hyvin mikä todellisen osaamisen
taso on, miten koira reagoi häiriöihin ja palkkaamattomuuteen.
Ehkä kisaamaan
kannattaa myös mennä vasta, kun liikkeet on opeteltu huolella. Tietäen, että
ohjaaja ja koira molemmat osaavat. Kun liikkeet ovat hallussa ei
ehkä jännitä niin paljon. Toisaalta kisakynnystä ei kannata nostaa liian korkeaksi
tai virheitä pelätä liikaa, sillä kaikki mokaavat joskus, eikä se lopulta ole
niin vakavaa. Ennen kaikkea kannattaa
muistaa positiivisen ajattelun voima. Uskoa itseensä ja luottaa koiraan. Te
olette upea tiimi ja kaikki on mahdollista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti